Puhe Tampereen yhteiskoulun lukion ylioppilasjuhlassa 5.12.2024
Ajattelin puhua teille valmistuville nuorille tänään armollisuudesta. En kuitenkaan tee niin. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että kuulette siitä jo tarpeeksi. Tuntuu siltä että nykyään on jokaisessa kadun- ja sosiaalisen median kulmassa tai viimeistään jääkaappimagneetissa joku muistuttamassa että sinä riität. Toinen syy on se, että toivoisin ja haluaisin tuon “riittämisen” olevan itsestäänselvyys. Ihmisenä sinulla on luovuttamaton ihmisarvo, piste. Arvelen, että tässä maailmanajassa, sodan, ilmastokriisin ja yhteiskunnallisen polarisaation keskellä me tarvitsemme armollisuuden sijaan ponnistelua, moraalista kunnianhimoa ja toivoa.
Aloitan ponnistelusta. Aidosti ajattelen, että merkitykselliset päämäärät elämässä vaativat ponnistelua. Ehkä näin itsenäisyyspäivän alla voi miettiä, onko erityisen suomalaista ajatella, että elämässä täytyy nähdä vaivaa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään synkkyyden tai masokismin ihailusta. Ponnistelu on sitä, että antaa itselleen mahdollisuuden kasvaa. Helppo tie ei kehitä, eikä se tuota todellista iloa. Jokainen teistä tietää, että tähän hetkeen pääseminen on vaatinut paljon työtä. Ja juuri se tekee tästä päivästä erityisen arvokkaan.
John F. Kennedy sanoi: Älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi puolesta. Tämä kuuluisa lausahdus tuntui yksilökeskeisessä ja vauraassa vuosituhannen vaihteen ajassa tunkkaiselta ja vanhentuneelta, kunnes ei enää tuntunutkaan. Meillä turvallisen hyvinvointivaltion kansalaisilla on varaa ja mahdollisuus ponnistella myös muiden hyväksi. Vähintä mitä voimme tehdä, on pitää ainakin ääntä niiden tuhansien puolesta, joiden oma ääni on viety esimerkiksi Gazassa ja Afganistanissa. Muiden hyväksi toimiminen lisää tutkitusti myös omaa merkityksellisyyden kokemusta ja onnellisuutta. Hyvän tekemisen voi aloittaa pienistä askelista, eikä niitä ei kannata jättää ottamatta sen vuoksi, ettei heti pysty täydelliseen maailmanparantajaksi ryhtymiseen.
Vaikka pienet askeleet ovat tärkeitä, kannattaa suuriakin tavoitella. Rutger Bregman puhuukin moraalisesta kunnianhimosta. Meidän on helppo kauhistella historian vääryyksiä ja ihmetellä, miten ihmiset esimerkiksi orjakaupan aikoina saattoivat hyväksyä sen. Käsikirjoittaja David Slack on todennut osuvasti: “Muistan, kun istuin historian tunneilla ja mietin: jos olisin elänyt silloin, minä olisin…Sinä elät nyt. Mitä ikinä nyt teetkin, on se, mitä sinä olisit tehnyt.” Kun näet moraalisen ongelman, ei siis kannata jäädä odottamaan että joku muu korjaa sen. Vanhan hopi-kansan sanonnan mukaan “me olemme ne, joita me olemme odottaneet”.
Kukaan ei jaksa ponnistelua ja maailman parantamista ilman toivoa. Toivo on liekki, joka pitää meidät liikkeellä. Se ei tarkoita pelkkää odottelua tai uskoa siihen, että asiat jotenkin järjestyvät. Toivo on toimintaa, päätöksiä ja valintoja, joita teemme tänään, jotta huominen olisi parempi.
Toivoon sisältyy ajatus, jonka mukaan on mahdollista valita tietoisesti hyvän ja pahan välillä, mutta myös ajatus ihmisten pohjimmaisesta yhteisyydestä, vapaudesta, kriittisestä järjestä ja eettisestä arvostelukyvystä.
Suomen kansainvälisesti tunnetuin filosofi Georg Henrik von Wright päättää kirjansa Tiede ja ihmisjärki (1987) sanoihin ”järki voi olla ihmiskunnan toivo”. Akateemikko Ilkka Niiniluoto (2000, 147) yhtyy näihin sanoihin, mutta tekee seuraavan lisäyksen: ”Toivo elää niin kauan kuin ihminen jaksaa pitää pahoja asioita pahoina, tuntee paheksuntaa ja suuttumusta joutuessaan näkemään vääryyttä. Oikeamielisten tunteiden palo voi toimia energian lähteenä ja käyttövoimana silloin, kun ihmiskunnan tulevaisuutta tarkastellaan rationaalisen argumentaation ja viileän harkinnan avulla.”
Menkää siis maailmalle, tuohkukaa vääryyksistä, kokekaa oikeamielisten tunteiden paloa, ponnistelkaa ja vaatikaa itseltänne ja maailmalta enemmän. Mutta tänään: juhlikaa ja iloitkaa, kun tähänastiset ponnistelunne palkitaan!