Puhe Apatiasta aktivismiin -tilaisuudessa Helsingissä 13.3.2025
Hyvät keskiluokkaiset ystävät: Sinun kannattaa syyllistyä ja varsinkin minun kannattaa syyllistyä. Yritän ehdottaa miksi. Sitä varten otan vauhtia dopamiinista, Aristoteleesta, Kantista ja MacAskillista.
Väitän, että ihmisen mahdollisuuksia toimia OIKEIN ei voi ilmastokriisin ja ylikulutuksen aikoina tarkastella ilman dopamiinin politiikkaa. Dopamiini on ihmisen selviytymiselle välttämätön keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, jonka evolutiivinen tehtävä on ollut saada meidät turvaamaan myös tulevaisuuden resurssit. Sen ansiosta emme jää liian tyytyväisenä köllöttämään, vaan tunnemme henkiin jäämiselle tarpeellista tyytymättömyyttä ja saamme aivokemiallisen palkinnon siitä, että haluamme ja odotamme koko ajan lisää ja enemmän.
Dopamiinista on puhuttava, sillä lihan tavoin se on biologiseen luontoomme jollain tavalla kietoutuva ilmiö, joka ei ainoastaan hallitse meitä, vaan jonka avulla meitä hallitaan. Molempien tavoittelusta ja kuluttamisesta on tehty normaalia, neutraalia ja siten hyväksyttävää. Lihasta tai jatkuvasta nautinnosta (lue: kuluttamisesta) kieltäytyvä on extremisti, joka vaarantaa paitsi bkt:n kasvun myös suomalaisen maatalouden ja huoltovarmuuden. Ilmaston pelastamisen projekti on niin vaikea siksi, että tuo edeltävä tarina on helppo myydä meille aivokemiansa armoilla eläville simpansseille.
Yhtäläisyyksiä lihaan löytyy muitakin. Paradoksaalisesti milloinkaan lihantuotannon haitoista ei ole puhuttu yhtä paljon kuin nykyään ja toisaalta milloinkaan lihaa ei ole kulutettu enemmän kuin nyt. Eikä milloinkaan ihmisillä ole ollut yhtä laajoja mahdollisuuksia hankkia välitöntä aivokemiallista tyydytystä, oli se sitten tanssivista tiktok-pesukarhuista tai heräteostoksesta Zalandolla ja samaan aikaan koululaisetkin jo tietävät miksi some koukuttaa ja keskiluokkaiset harrastavat dopamine detox-haasteita.
Tämä aivokemiallinen tykitys on siis se tilanne, josta käsin meidän on kestäviä valintoja tehtävä. Dopamiinilla ei kuitenkaan ole käsitystä oikeasta ja väärästä.
Löytäisikö nykyhoukutusten keskellä tempoileva keskiluokkainen moraalisen ryhdin antiikin aikaisesta hyve-etiikasta? 1900-luvun lopulla uuteen suosioon noussut aristoteelinen hyve-ajattelu kuulostaa näppituntumalta hyvältä lääkkeeltä, ennen kaikkea siksi, että se korostaa kohtuullisuutta. Hyve-etiikka tuuppii harjoittamaan hyveitä, kehittämään luonnetta ja tekemään tekoja, jotka tekevät sinusta paremman ihmisen. Jonkinlainen aristotelismin kevytversio onkin hyvinvoivien keskiluokkaisten keskuudessa tällä vuosituhannella pyörinyt. Emme ole sen seurauksena kuitenkaan saaneet radikaaleja ilmastotoimia, saimme 5am clubin. Ilmastokriisi ei ratkea sillä, että sinä tulet parhaaksi versioksi itsestäsi. Yltiöindividualistisessa ajassamme aristoteeliset hyveet eivät kasva kollektiiviseksi hyvänteoksi, ne luisuvat hyvinvointikansalaisten egotripiksi. Ainakin minulla on täysi työ olla edes keskinkertainen versio itsestäni, joten siksi tarvitaan rakenteita, lakeja ja säädöksiä. Hyvä ystäväni joskus sanoi ajavansa niin kauan opelillaan Prismaan ostamaan makkaraa kunnes se häneltä kielletään. Ja minä haluan että minulta kielletään asioita. MTK kyllä elämöi, että ihmisen pitää itse saada valita mitä syö. Mutta miksi ihmeessä pitäisi, vallankin jos vaakakupissa vahinko muille tai itselle. En saa ostaa kokaiinia lähikaupasta vaikka haluaisin, miksi minun pitäisi saada ostaa metaanipäästöjä tuottavaa, terveydelleni haitallista ja tuntevalle nisäkkäälle kärsimystä aiheuttavaa pihviä?
Käännytään siis seuraavaksi Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin puoleen. Toimi aina niin että toiminnastasi voitaisiin johtaa yleinen laki. Valistusajalle tyypillisesti Kant uskoi järkeen. Rationaalinen, vapaa ihminen ymmärtäisi kristallinkirkkaasti, millaisista teoista hän voisi rehellisesti toivoa tulevan yleisiä. Toimii hyvin esim. varastamisen kohdalla: jätän väliin, sillä jos kaikki varastaisivat, koko omaisuusjärjestelmä romahtaisi, omat oikeuteni siinä mukana. Mutta skaalautuuko tämä ohje Shein-hauleja tehtailevien teinien tai heidän temuttelevien keskiluokkaisten vanhempiensa ohjenuoraksi? Kantin velvollisuusetiikka on hyvin vaativaa ja ihmisen järjen lanka varsin ohut. Olemme mestareita perustelemaan itsellemme kaikenlaista, vaikka se vaatisi melkoista moraalista akrobatiaa.
Siksi väitänkin, että valistus ja järki eivät riitä. Useat filosofit jo 1900-luvulla puhuivat siitä, kuinka valistus itse asiassa petti meidät. Ei tullut valoa, tuli maailmansodat, kansanmurhat ja kapitalistinen teknokraattinen koneisto, joka nosti elintasoa mutta tuhosi ympäristöä ennennäkemättömällä tahdilla. Kuten Antti Nylen on kirjoittanut: systeemi teki esimerkiksi eläinrääkkäyksestä niin säännöllistä ja järjestelmällistä, että se muuttui järkeväksi, “lailliseksi elinkeinoksi”. Valistus sivuutti paitsi tunteet ja naisen, myös ylipäänsä ihmisen biologisena olentona.
Tutkimuksessa, esim. talouspsykologiassa ihmisen rationaalisuutta on alettu kyseenalaistaa ja purkaa jo vuosikymmeniä sitten. Systeemi 1 vie meitä usein silloinkin kun luulemme etuotsalohkon olevan ohjaksissa. Ja dopamiinin politiikassa systeemi 1 on usein puikoissa. Siksi ihmisiä ei ehkä motivoida hillitsemään ylikulutusta ja ilmastokriisiä pelkällä järjellä. On osuttava suoraan suoneen.
Juuri ihmisen nisäkäsluonteen tunnustaminen saattaisi olla hyödyllinen lähtökohta keskiluokan moraaliselle motivoinnille. Hyväosaisina nisäkkäinä me kärsimme toki vähemmän kuin menneiden vuosisatojen lajitoverit, mutta silti meistä moni tietää miten kamalaa on hammassärky, murtunut kylkiluu tai pelko oman poikasen selviämisestä. Otsonikato on etäinen, rakkuloille palanut iho ei. Metaanipäästöjä tuottava lihalaitos on etäinen, poikasensa perään itkevä äiti on samanlainen kuin me.
Utilitarismi käännetään usein suomeksi hyötyetiikaksi, mikä kalskahtaa kylmälle tuotto-optimoinnille. Siitä ei tarvitse olla kyse, vaan yksinkertaisesti siitä, että vähemmän kärsimystä on parempi kuin enemmän kärsimystä, toki niin että tätä tasapainotetaan yksilön oikeuksien suojalla. Ilmaston lämpenemisen, tehoeläintuotannon ja lajikadon nyt ja tulevaisuudessa aiheuttaman kärsimyksen potentiaalinen määrä on käsittämättömän suuri. Siksi meidän pitäisi ottaa vakavasti skottifilosofi William MacAskillin muotoilema longtermismin periaate. Se on utilitarismia venytettynä tulevaisuuteen. MacAskill käyttää yksinkertaista vertausta: jos rikot lasipullon patikkareitillä, keräät sirpaleet, jotta tulevat kulkijat eivät satuta itseään niihin. Sillä, tapahtuuko tämä viikon, vuoden vai sadan vuoden päästä, ei ole moraalista väliä. Potentiaalisia ihmiskärsijöitä on tulevaisuudessa varovaistenkin arvioiden mukaan miljardeja, muista lajeista puhumattakaan. Jos voi tulipalosta pelastaa 10 niin on pelastettava 10 eikä 1.
Joku ehkä pitää liioittelevana ja kliseisenä verrata ylikulutusta, lihansyöntiä ja ekologista välinpitämättömyyttä some-ja päihderiippuvuuteen mutta vertaan silti. Puhelimen poisottamisesta raivostuvassa teinissä on jotain samaa kuin heroiinia himoitsevassa addiktissa ja heissä on puolestaan paljon samaa kuin lentomatkansa ja juustotarjottimensa perään itkevässä keski-ikäisessä. Leikkeleraivo never forget.
Olemme kuin 90-luvulla yläkoulun pihalla ringissä röökäävat teinit, joilla on mahdollisesti vuosikymmenien riippuvuus jo tulilla mutta jotka alkavat aavistaa tuon aktiviteetin haitat. Teininä aivot ovat kuitenkin vielä plastiset ja tilaisuuksia valita toisin on useita. MacAskillin mukaan meidän pitäisi olla hereillä ihmiskuntana juuri tällaisella plastisuuden hetkellä: kun jotkin arvot lukkiutuvat, ne voivat muokata maapallon ja kaiken elollisen tulevaisuutta vuosituhansien ajan. Samansuuntaisesti argumentoivat Ian Goldin ja Chris Kutarna: nykymaailmassa on helppo keskittyä nopeasti saavutettavaan mielihyvään, mutta historian suurimmat edistysaskeleet ovat vaatineet ihmisiltä pitkäjänteistä panostusta, rohkeutta ja kykyä sietää epävarmuutta.
Meidän on toimittava siksikin että me voimme. Maailmanhistorian näkökulmasta olemme käsittämättömän yltäkylläisyyden keskellä eläviä hyvinvointipossuja. Mummoni äiti synnytti 12 lasta viitasaarelaiseen maalattiamökkiin ja näki nälän, sodan ja keuhkotaudin. Hän ei voinut muuta kuin keskittyä omaan ja lastensa selviytymiseen. Minä wolttaan Taco Belliä ja käyn jumpassa, minä voin ja minun pitää. Meidän velvollisuutemme on virittää nämä simpanssin aivomme saamaan tyydytystä yhteisten arvokkaiden päämäärien tavoittelusta ja saavuttamisesta.
Arvokas päämäärä on nähdäkseni kärsimyksen vähentäminen maailmasta. Sinä kärsit, sinun lapsesi kärsivät, samalla lailla tietoiset ja tuntevat olennot kärsivät nyt ja tulevaisuudessa. Ihmisinä meillä on, peilisoluista ja monesta muusta piirteestä johtuen kyky tuntea toisen kärsimys. Ja se antaa meille mahdollisuuden kokea syyllisyyttä. Syyllisyys on verraton moraalisen motivaation käyttövoima, jota ei kannata kohdata kieltäen, kiukutellen tai whataboutismilla, vaan ilolla ja uteliaasti. Voi olla, että nyt on se plastisuuden hetki muuttaa kehityksen suuntaa, eikä ketään muita tule. Voi olla, kuten hopi-kansan sanonta kuuluu, että me olemme ne, joita me olemme odottaneet.
Kirjallisuutta:
Adams, C. A. 2015. The Sexual Politics of the Meat. A feminist-vegetarian critical theory. Bloomsbury Academic USA.
Goldin, I. ja Kutarna, C. 2016. Age of Discovery: Navigating the Risks and Rewards of Our New Renaissance. St. Martin’s Press.
Lieberman, D. ja Long, M. E. 2018. The Molecule of More: How a Single Chemical in Your Brain Drives Love, Sex, and Creativity – and Will Determine the Fate of the Human Race. BenBella Books.
MacAskill, W. 2023. Ihmiskunnan tulevaisuuden historia. Alkuperäisteos: What We Owe the Future. Suomentaja: Janatuinen, M. Atena.
Nylén, A. 2007. Vihan ja katkeruuden esseet: Proosaa. Savukeidas.
Nylén, A. 2016. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet: Proosaa. Turku: Savukeidas.