Mielipidekirjoitus Aamulehdessä 18.3.2026
Etiikan opetus ja sen merkitys tuppaa unohtumaan julkisessa keskustelussa.
Taas se alkaa, ajattelin, kun opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdotti yhteiseen katsomusopetukseen siirtymistä. Älkää käsittäkö väärin: syytä aiheen pohtimiselle todellakin on. Analysoin väitöskirjassani suomalaisen katsomusopetuskeskustelun historiaa ja osoitin, että katsomusopetuksen raamit ovat säilyneet poikkeuksellisen muuttumattomina yli sadan vuoden ajan. Juuri siksi on surullista ja huolestuttavaa, kuinka kapeaksi keskustelu jälleen jää.
Katsomusopetus ymmärretään sitkeästi vain uskontojen opettamiseksi, vaikka katsomuskysymykset eivät pelkisty uskontoon. Esimerkiksi elämänkatsomustiedossa katsomusta tarkastellaan laajasti vaikkapa filosofian, uskontotieteen, kulttuuriantropologian ja psykologian näkökulmista.
Katsomusaineissa opetetaan varsin erityyppisiä oppisisältöjä. On yhtäältä yleinen katsomuksellinen ja kulttuurinen tietoisuus (elämänkatsomustiedon opetuksessa) tai uskonnon opin ja perinteiden tuntemus (oman uskonnon opetuksessa). Tunnustuksellista oman uskonnonkaan opetus ei ole saanut enää kahteen vuosikymmeneen olla. Molemmissa on kuitenkin lisäksi toinen, varsin keskeinen osa, eli oikean ja väärän kysymyksiä luotaava etiikka.
Juuri etiikan opetus ja sen merkitys tuppaa unohtumaan julkisessa keskustelussa. Tämä on paitsi sääli yhteiskunnan kannalta, myös historiallisesti virheellistä.
Suomessa katsomusopetuksen suurimmat kiistat ovat näet koskeneet juuri etiikkaa. Aiheesta on käyty neljä suurta debattia: koululakien säätämisen yhteydessä itsenäisyyden alussa, osana peruskoulu-uudistusta 1960-luvulla, lukion tuntijakouudistuksen aikaan 1990-luvulla ja peruskoulun tuntijakouudistuksen aikaan 2010-luvulla. Näissä vaiheissa etiikkaa ehdotettiin kaikille yhteiseksi oppiaineeksi, muut katsomuksen osa-alueet olisivat säilyneet osana uskonnonopetusta. Ehdotus ei toteutunut. Peruskoulussa jäsenyys uskonnollisissa yhteisöissä jakaa oppilaat edelleen erilleen etiikan opiskelun ajaksi.
Yhteistä etiikkaa puolustaneet pedagogit ja poliitikot esittivät näkemyksiä, jotka olisivat relevantteja nykyisessäkin keskustelussa. He pitivät tärkeänä, että yleissivistävän koulun keskeinen oppisisältö on kaikille yhteinen. Heille etiikan opetus olikin ensisijaisesti kansalaiskasvatuksellinen kysymys. Sen tavoitteena olivat kriittisen moraaliajattelun taidot ja sitoutuminen demokratian ydinarvoihin.
Yhteistä etiikkaa vastustettiin sadan vuoden aikana esimerkiksi väittämällä, ettei noita yhteisiä ydinarvoja olisi mahdollista löytää. Väite on ilmeisen tarkoitushakuinen ja epätosi. Suomessa on päästy sopuun niin perustuslaista kuin opetussuunnitelman yleisen osan arvoistakin – miksi tämä ei yhden oppisisällön kohdalla olisi mahdollista? Jo nyt ihmisoikeusetiikan osiot ovat uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa hyvin samanlaisia.
Lukiossa etiikkaa on opetettu vuodesta 2016 lähtien kaikille yhteisesti osana filosofiaa. Ratkaisu olisi perusteltu myös peruskoulussa.
Liberaalin demokratian ihanteena on moninaisuus mutta se kurottaa myös kohti yhteistä ihmisyyttä ja jaettua todellisuutta. Tätä ihannetta nykyinen polarisaatio huolestuttavasti murentaa. Juuri siksi on valitettavaa, että katsomusopetuskeskustelu palaa kerta toisensa jälkeen uskontoväittelyihin. Historian valossa keskeinen kysymys ei ole se, mihin uskomme, vaan se, miten opimme elämään yhdessä.