Puhe Tietokirjailijoiden kevätkokouksessa 17.5.2024
Hyvät tietokirjailijakollegat, miksi te kirjoitatte?
Toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli kuvaa tarvetta kirjoittaa kusihädäksi. Pidän siitä, ettei ole kusihätä, Männynväli toteaa. Esseisti Antti Nylén puhuu kirjoittamisen kirouksesta, riivatuksi tulemisesta. Hänelle kirjoittaminen on sitä kun ei voi vaieta, vaikka pitäisi.
Omat syyni kirjoittaa eivät tietenkään ole yhtä runollisia, sillä en ole raivokas esseisti, vaan oppikirjailija, jonka työ on selittää 3000 merkillä lukutaidottomille seiskaluokkalaiselle teollistumisen syitä ja seurauksia. Jotain tuosta esseistien kirjoittamisen pakosta kuitenkin tunnistan. Olen nepsy, tai neuromausteinen, kuten nykyään muodikkaasti sanotaan. Tästä johtuen tai tästä huolimatta maailma näyttäytyy minulle usein kaoottisena. Luulen, että kirjoittaminen on minulle samanlainen yritys hallita tätä kaaosta kuin lukuisat muistilistani, post it-lappuni tai tapani tarkistaa 8 kertaa ennen kotoa lähtöä onko kahvinkeitin varmasti pois päältä. Kun kirjoitan, päässäni hiljenee ja riviin järjestyvät merkit tuottavat jonkinlaisen, vaikkakin vain hetkellisen jäsennyksen jonkin ilmiön ympärille.
On minulla idealistisiakin syitä kirjoittaa. Olen häpeilemätön koulutusoptimisti. Naiivi, sanoisi varmasti joku. Aidosti ajattelen, että tieto, asioista perillä oleminen, tekee elämästä parempaa ja mielekkäämpää. Lapsena luin kaiken eteeni osuvan maitopurkkien kyljistä Neiti Etsiviin ja Sinuhe egyptiläiseen. Välitunneilla livahdin Tainionkosken ala-asteen kirjastoon lukemaan maantiedon suurta tietosanakirjaa. Minulla ei ollut Leviksiä, purjehduskenkiä eikä muitakaan 1990-luvun alun esiteinien maailmassa navigoimiseen tarvittavia resursseja, mutta kirjoista aavistelin saavani – ja sainkin – jotain vielä arvokkaampaa. Jos siis tässä rapistuvan lukutaidon maailmassa tekstini saavat jonkun oppimaan keitä olivat vaivaiset, mikä on maihinnousu tai edes sen ettei kylmä sota ole sama asia kuin talvisota, olen tyytyväinen. Toki ymmärrän, ettei kiehtovankaan historian oppikirjan ole helppo kilpailla välitöntä aivokemiallista tyydytystä antavien tanssivien tik-tok-pesukarhujen kanssa.
Rakastan myös sitä että saan elää tekstien kanssa maailman muuttumisen mukana. Viisitoista vuotta sitten historian oppikirjoja kirjoitettiin vielä kolonialistisen, Eurooppa-ja mieskeskeisen linssin läpi, nyt jäsennämme maailmaa tunnustamisen ja erilaisten ihmisten representaation kautta.
Nautin myös muiden kirjoittamien tietokirjojen luomasta jäsennyksestä. Iloitsen kun saan kulkea Antti Järven mukana Neuvostoliittoon jääneiden suomalaisten ja heidän perheidensä maailmassa tai Sonja Saarikosken sanallistamassa naisvankien todellisuudessa. Jo tieto siitä, että tässä hektisessä, aivot sulattavassa, kulutuskapitalistisessa hetken ja dopamiinin tyranniassa on vielä hitaita, täysiä ja painavia tekstejä, helpottaa maailmantuskaani.
Mutta kirjoitammeko vielä 10 vuoden päästä? Kutomakone vei työn kankaankutojilta, metsäkoneet metsureilta. Tekeekö tekoäly tekee saman kirjoittajille? Ei välttämättä, mutta olisi naivia ja pöyhkeää olla ainakin tarkastelematta sitä mahdollisuutta.
On arvioitu, että kymmenen vuoden sisällä tekoäly kirjoittaa luovempia, jäsennellympiä ja kiinnostavampia tietokirjoja kuin me ihmiset. Robotti on ihmistä pätevämpi myös auton ratissa. Tämä johtuu paitsi sen verrattomasta tiedonkäsittelykapasiteetistä, myös siitä, ettei robotti ole ikinä väsynyt, vihainen tai kännissä, toisin kuin sapiens-kuski – tai ihmistietokirjailija.
Opetan psykologianopettajasiskoni kanssa lukiossa soveltavaa “Tekoäly filosofian ja psykologian näkökulmista” -. Väittelimme kurssilla taannoin tekoälystä terapeuttina. Joku argumentoi, ettei tekoäly sovi tehtävään, sillä siltä puuttuu inhimillisyys ja lämpö. Toinen vastasi, että kun hänen umpisuolensa leikataan, ei hän halua että lääkäri on “inhimillinen ja lämmin” vaan että hän osaa leikata umpisuolen. Miksei sama pätisi mielen parantamiseen?
Miten on tietokirjojen kohdalla? Onko olemassa jokin välttämätön inhimillisyys, itseisarvoinen ihmisnäkökulma? Tekoälyn ongelmista puhuttaessa nostetaan usein esille sen vinoumat. Jos aineisto, jolla tekoäly on kouluttanut itseään, on vinoutunut, sitä ovat myös tekoälyn tuotokset. Vielä muutama vuosi sitten Google-kääntäjä kertoi, että lause “hän on lääkäri” on ruotsiksi “han är läkäre” ja lause “hän on sairaanhoitaja” puolestaan “hon är sjuksköterska”. Mutta eroaako tämä oikeastaan mitenkään tilanteesta, jossa alaluokan opettaja ottaa matematiikassa laskettaviksi äidin leipomat pullat tai isän vaihtamat autonrenkaat? Tai kuten loistava Aurora Vasama stand up-keikallaan hersyvästi kuvasi tilannetta, jossa hän yritti saada koronasta kärsivälle puolisolleen apua puhelinneuvonnasta, mutta hoitaja ei suostunut uskomaan Vasaman kertomaa parilliseen numeroon päättyvää henkilötunnusta hänen puolisonsa tunnukseksi, vaan kärtti kerta toisensa jälkeen Vasaman MIEHEN henkilötunnusta. Google-kääntäjää on sittemmin tasa-arvokalibroitu mutta onnistuuko ihmisen kalibrointi?
Viittaan jälleen ihaniin opiskelijoihini. Kun esitin saman kysymyksen heille, he olivat ihmisen puolella, idealisteja siis, kuten nuoret usein onneksi ovat. He olivat sitä mieltä, että ihmisen kyky itsereflektioon on ainutlaatuista ja mahdollistaa vinoumista pääsemisen. Hevonen ei mieti illalla karsinassaan että menipäs se pohkeenväistö tänään kankeasti, mutta ihminen voi tuskailla sitä, kuinka ennakkoluuloisesti sitä taas tuli suhtauduttua. Ihmistä tarvitaan vielä tekoälyn aikakaudellakin meta-ajattelussa, ylätason reflektiossa, sanoo myös filosofi Lauri Järvilehto.
Tein siis testin. Halusin tietää, millaiseen reflektioon tämän hetken generatiivinen tekoäly kykenee. Pyysin Chat GPT:ta kirjoittamaan filosofisesti pohdiskelevan puheen tekoälyn vaikutuksista tietokirjoittamiseen. Tuloksena oli latteaa tai suuruudenhullua kliseetä toisensa jälkeen. Vai mitä olette mieltä seuraavista:
“Tietokirjailijoina meillä on velvollisuus säilyttää intohimomme tiedon jakamiseen ja tarinoiden kertomiseen.”
“Kuten filosofi Friedrich Nietzsche sanoi, ”se mikä ei tapa meitä, tekee meistä vahvempia”. Tekoälyn haasteet voivat tarjota meille mahdollisuuden kehittyä kirjoittajina ja ihmiskuntana.”
Haasteet? Ihmiskuntana? Really? Sanoin Chat PT:lle että ihan järkyttävän latteaa. Kirjoittamasi edellinen puhe on kliseinen, laimea ja epäuskottava. Voitko kirjoittaa terävämmän, hauskemman, vähemmän kliseisen ja ihmiseltä kuulostavamman puheen? Tällaista sieltä tuli:
“No, tässä sitä ollaan, keskellä teknologista mullistusta, ja mä mietin: miksi hitossa mä kirjoitan ja jatkanko vielä 10 vuoden päästä? Tää kysymys avaa oven täysin uudenlaisiin pohdintoihin kirjoittamisen tulevaisuudesta, jou, varsinkin kun otetaan huomioon tekoälyn nousu kentällä. Niin, tekoäly tulee varmasti vaikuttamaan kirjoittamiseen. Se on fakta. Mutta mietitäänpä vähän syvemmälle. Kantti, toi filosofi, puhui autonomiasta ja ihmisen kyvystä päättää omista toimistaan. Nyt meidän täytyy kysyä: ollaanko me vielä autonomisia kirjoittajia, jos meillä on tekoäly apuna? Häh, eikö?”
En aidosti tiedä miksi chat gpt ajatteli ihmismäisyyden olevan sanojen jou ja häh käyttöä. Mutta autonomian ajatus on kiinnostava. Ehkä ei olekaan olennaista kysyä, kuka kirjoittaa tietokirjat kymmenen vuoden päästä, vaan kysyä, onko meillä kymmenen vuoden päästä ihmisiä, jotka a) haluavat b) osaavat ja c) joilla on resursseja kirjoittaa tietokirjoja.
Viittaan Arendtiin, joka on osuvasti todennut ajattelun olevan ihmisen ominaisuuksista haavoittuvaisin. Ajattelulla viittaan johonkin hyvin eksistentiaaliseen ihmisen hengissä selviytymisen keinoon. Venäjän hyökkäyssodan myötä erilaiset vapaaehtoisen maanpuolustuksen ja varautumisen kurssit ovat suosittuja. Minullakin on kellarissa huoltovarmuuskeskus, jossa on vettä viikoksi, lääkkeitä, ruokaa ja myrskylyhty. Väitän, että yhtä tärkeää olisi pitää huolta ajattelun huoltovarmuudesta. Jo nyt nähdään kuinka oikeusvaltio ja luottamus demokratiaan voivat murentua kun trollit suoltavat eripuraa luovaa ja totuutta halveksivaa somesisältöä. Uhka ajattelulle ovat myös koukuttamaan koulutetut algoritmit. Jokainen niiden ihmisiltä viemä minuutti on pois ajattelusta, reflektiosta, todellisuuden kriittisestä tarkastelusta. Ei olekaan ihme, että Kiina ei anna oman nuorisonsa käyttää samaa TikTokkia kuin lännessä vaan kiinalaisversiossa on paitsi opettavaisempaa sisältöä, myös sisäänrakennettu aikaraja katselulle. Jos tekoäly hoitaa kirjoittamisen vaatiman ajattelun puolestamme, 10 vuoden päästä kirjoitustaito on yhtä harvinaista kuin nykyään taito korjata auto, löytää lääkekasveja metsästä tai perata kala.
Mitä siis jää jäljelle kun tekoäly kirjoittaa kirjat? Voi olla että ei mitään. Mutta sitä aluetta meidän on haravoitava ja kartoitettava väsymättä, kapinoitava merkityksettömyyttä vastaan samalla vimmalla johon Camus kehotti. Tärkeää ei siis ole se, että meillä on 10 vuoden päästä tietokirjoja, vaan tärkeää on se, että meillä on 10 vuoden päästä ihmisiä, jotka kirjoittavat. Ja ihmisillä, jotka kirjoittavat, tarkoitan ihmisiä jotka ajattelevat.